Ystävän ja mun eilinen piknikki muuttuikin sitten pelkäksi uima-allas uimiseksi. Ei jaksettu lähteä montuille,kun olisi kuitenkin ollut porukkaa ranta täynnä. Noh,muttei se mitään,sillä meillä oli tosi hauskaa. Pitkästä aikaa keskusteltiin avoimesti ja ilman "meidän välissä on muuri"-tunnetta, ja otettiin rennosti
Olen viime päivien aikana jutellut paljon exän kanssa. Muuttaa tyttöystävänsä kanssa samalle paikkakunnalle kuin minä. Innolla heitä odottelen,vaikkei minulla ja sillä tytöllä kovin hyvät välit olekaan. Ensitapaaminen meni pieleen.Mutta nyt aion tutustua häneen,ja mitä exältä kuulin,tyttöystävänsä aikoo myös tutustua minuun. Sain jo kutsun kahville,kun ovat saaneet täältä asunnon. Ihanaa! eipä minulla pahemmin täällä seuraa ole ollut.
Viime päivinä on myös noussut pintaan aika masentavia ajatuksia. Vaikka olen sanonut ystävilleni,
ettei minulla ole kiire löytää ketään/saada ketään vierelleni,niin silti kaipaan jotakuta kipeästi.
En halua seurustella vain koska "kaikilla muillakin on joku",vaan sen vuoksi,että tahtoisin löytää henkilön,jonka kanssa voisin keskustella syvällisiä ja avoimesti,tuntea sellaisen "yhteyden" palvoa hänen kanssaan yhdessä Jumalaa,ja rakastaa jotakuta. Nykyään tuntuu hirveän kaukaiselta ajatella,
että minulle olisi joku tuolla jossain. Tuntuu vieraalta ajatella jotain tuntematonta saapumassa elämääni.Onkohan minulle sitä "oikeaa" vai olenko jo menettänyt mahdollisuuteni tässä asiassa?
Olen sanonut usein saman asian kanssa kipuileville ystävilleni,että Jumala on säätänyt ajan, ja
näkee parhaaksi sen,milloin heidän "prinssinsä" saapuu,ja että kaikille on joku jossain.
Nyt ystäväni lausuu minulle nuo samat asiat,enkä osaa uskoa niitä.En pysty ottamaan niitä vastaan.
Tiedän,että Jumalalla on suunnitelma minunkin varalleni,mutta mieltäni painaa se,että onko se "oikea" jo mennyt. Elämän polku tällä alueella on hirveän mutkaista, vai teenkö suoran tien itse mutkaiseksi?
